Thanks: http://www.masters-of-photography.com/images/screen/doisneau/doisneau_kiss.jpg
Valokuvaajan oppilas on kuvan mallina, poikaystävineen; nainen sai alkuperäisvalokuvasta huutokaupassa vuonna 2005 155 000 euroa. Kuvasta on tullut ikoninomainen artefakti. Robert Doisneaun töiden näyttely oli Helsingin Tennispaltsissa 16.2. -22.4.2007 - ostin sieltä 10 kpl kirjoitusvihkoja, joiden kannessa on tuo valokuva. (Ja toisen mokoman, joiden kansissa on koululapsia.)
Koska en saanut kolmannellakaan yrityksellä kommenttia lähetettyä Claralle, kopion kommentin tähän pidennettynä.
Einstein loi yleisen suhteellisuusteorian erittäin kiireisinä työvuosinaan; patenttivirastossa työskennellessä valmistui suppea suhteellisuusteoria vuonna 1905, ja myöhemmin, työskenneltyään professorina ensin Zurichin ja Prahan yliopistoissa, hän sitten Berliinin yliopistossa professorina toimiessaan sai valmiiksi yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915. Mikäli hänellä ei olisi ollut aikaa keskustella säännöllisesti tieteen ja filosofian kysymyksistä patenttitoimiston aikana ystävänsä Michele Besson kanssa, laskutoimituksista vaimonsa Mileva Maricin kanssa, ja myöhemmin yliopistoaikoina kollegoidensa ja oppilaidensa kanssa, emme tiedä olisiko hän selviytynyt nuivassa maailmassa, niin lahjakas kuin hän olikin, niin loistavin tuloksin. Epäilen että ei olisi. Jokainen keskustelu siivitti hänen ajatuksiaan eteenpäin. Älykäs ja tasapainoinen ihminen osaa käyttää käsillä olevia välineitä mielekkäästi. Hän osaa valita. Hän yhdistelee hankkimaansa tietoa omaperäisesti ja toimii muuttuvissa ja uusissa tilanteissa tarkoituksenmukaisesti. Saadakseen aineksia ajattelulleen, hän tarvitsee syötteitä itsensä ulkopuolelta, muilta alan ihmisiltä. Puolitarkkaavaisuuden tilassakin hänellä voi välähtää. Arvelen kuitenkin, ja sitä Clara varmasti tarkoititkin, että jotkut työosiot, niin suunnittelussa kuin toteutuksessakin, vaativat keskittymistä, työrauhaa, jopa hiljaisuutta.
Einstein ei olisi kuitenkaan kaatunut twitter-, facebook- tai sähköposti -mahdollisuuksiin, vaan olisi käyttänyt niitä nokkelasti ja valikoiden tieteen ja, mikäli se hänestä itsestään olisi ollut kiinni, koko ihmiskunnan hyväksi! Sosiaalisen median haitat kasautuvat vähemmän kyvykkäiden ja mahdollisuuksiltaan rajoittuneempien ihmisten osaksi, kuten voimme todeta joka päivä niiden lasten kohdalla, jotka täyttävät henkilökohtaisen elämänsä tyhjyyttä ja rakkausvajetta pelien, chattien yms. parissa. Puolitarkkaavaisuuden tila voi heikoin selviytymisedellytyksin ja huonon itsensä johtamisen kyvyin varustetulle ihmiselle olla mentaalisesti hajaannuttavaa. Sosiaaliset mediat voivat siten olla tuhoisiakin. Kaikissa informaatiovälineissä on vaaransa (Ruanda), samoin kaikessa ihmisen kehittämässä tekniikassa. Siksi keskustelua ja kyseenalaistamista ei pidä koskaan tyrehdyttää. Ja siksi myös mediakasvatuksen ja lastensuojelullisten seikkojen huomioonottaminen uusmedioiden yhteydessä, myös kirjastoissa, tulisi olla itsestäänselvyys.
Täytyy kuitenkin muistaa, ettei ole välineen vika jos antaa sen tyhmistää itseään ja haitata oman työnsä suorittamista parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedonlähteensä saa toistaiseksi valita. Voi myös miettiä omaa osuuttaan: Mitä minä annan tässä tilanteessa muille? Osaanko ottaa vastaan sitä mitä minulle ollaan tarjoamassa?
Samaa mieltä olen kanssasi Clara siitä, että on pikimmiten luotava ohjeistusta ja sopimuksia siitä, miten sosiaalisia medioita käytetään työaikana eri työyhteisöissä, mm. kirjastoissa - sillä niitä käytetään joka tapauksessa yhä enemmän. Tällä hetkellä tilanne lienee aika villi, koska eletään murroskautta. Mahdollisuuksien kääntyminen uhiksi on pyrittävä estämään. Kuten tiedät, en ole uusmediahypetyksen kannalla, koska olen realisti, mutta en uusmediatekniikoita vastaankaan, koska olen optimisti.
Adalmiina
6 kommenttia:
Kuten ehkä tiedätkin, on HelMet -alueella rakenteilla oma ohjeistus kirjastojen ja kirjastolaisten toimintaan sos. webissä. Viime viikolla oli myös YLEn organisoima pieni webinaari aiheesta, YLEllä on (mielestäni) todella hyvä sos. med. strategia, josta pitäisäi ottaa oppia.
Sos. median toiminta tuntuu monissa organisaatioissa olevan jämäköitymässä ja tulossa ohjaukseen alle. Vähän sama kuin silloin kun laaditaan esim. asiakaspalvelun ohjeistusta (ole ystävällinen, kohtele kaikkia tasavertaisesti, sano kiitos, älä hermostu, kerro nimesi jos kysytään jne) ja siirrytään pois vaiheesta, jossa kaikki toimivat oman, parhaan ymmärryksensä mukaisesti.
Kiitos kommentista mace. Ihmettelen miten se on voinut tulla mesen aikana. Itse yritin lukea Messukirjasta meteli -teoksesta puheena ollutta kirjastoasiaa, mutta ei oikein onnistunut.
En ole seurannut HelMet-alueen ohjeistusta, mistäpä olisin, mutta hyvä tietää.
Katsoin pätkän sitä webinaaria ja sain vaikutelman, että YLEllä tosiaan on asioita ajateltu jo.
Olinkin ehtinyt odottaa kommentointia, joten nyt olen tyytyväinen!
Nuoret näyttävät käyttävän uutta mediaa aivan toisin, kuin edeltävä sukupolvi omia medioitaan - vaikka ne olisivat samojakin. Rakkaudettomuus heitä ajaa sinne samassa määrin kuin rakkaudettomuus ylipäätään on ihmisten toimien ja tekemättömyyksien takana. Tämä 23asiaa -kurssi on parasta lastensuojelua: tutustumista itse (kuvittelen meidän olevan suunnilleen keski-ikäisen sukupolven edustaja...) siihen, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse.
Helmet-alueen ohjeistuksesta ja monesta muustakin tekeillä olevasta olen täysin samaa mieltä: mistäpä siitä voisi tietää - mutta olen iloinen tästä vihjeestä.
Kiitos kommentista Anne. Huomasitko muuten, että mainitessani lapsista, jotka täyttävät elämänsä tyhjyyttä ja rakkausnälkää peleissä ja chateissa, en sanonut että kaikki lapset tekevät niin? Se että osa lapsista tekee niin, ei tarkoita kuitenkaan, että kaikki lapset, jotka pelaavat tai käyttävät chatteja, tekevät sen edellämainituista syistä. Haluan vain täsmentää.
Mutta, ja tätä pidän tärkeänä huomata, ei ole myöskään olemassa mitään yhtä ainoaa tapaa, jolla lapset ja nuoret nykymedioita käyttävät. Ei ole olemassa mitään "kaikkien nykynuorten" tai "kaikkien keski-ikäisen sukupolven edustajien" homogeenista median käyttötapaa, puhumattakaan syytä.
Keskusteluissa, erityisesti kirjaston keskusteluissa, tuntuu joskus olevan vaikeaa erottaa ilmiöitä, jotka kuuluvat ikäänkuin toisen tieteenalan alueelle. Tarkoitan sitä, ettemme voi kirjastoammattilaisina sivuuttaa sitä tosiasiaa, että asiakkainamme on paljon lapsia ja nuoria, jotka ovat lastensuojelun piirissä, erityiskouluissa, laitoksissa, avohoidossa, kiusattuja, masentuneita jne. Tällaisten lasten erityishuomioimiseen tulee kirjastossakin löytyä osaamista.
Vaikka blogitekstini oli kaikille osoitettu, sen puhuttelu kohdistui Claraan, jonka kanssa voimme joka päivä todeta, että jotkut lapset, nimenomaan osa vakionetinkäyttäjälapsista, kärsii, kuka mistäkin mainitsemistani seikoista.
Kommenttisi oli tervetullut, koska tämä on sitä aluetta, joka kirjastossa tunnutaan kernaasti lakaistavan maton alle. Syynä lienee useimmiten tiedon puute.
Pidän 23 asiaa -kurssia mahtavana, mutta lastensuojelun kannalta siitä on hyötyä vain jos ottaa lapset yksilöinä ja näkee, että vaikka osa lapsista voi historian mitassa paremmin kuin koskaan enne, osa silti voi erittäin huonosti. Näille huonosti voiville lapsille ja nuorille sosiaaliset mediat tarjoavat usein vain korviketoimintaa ja korviketunnesiteitä .
Lakaisematta runsastakaan netinkäyttöä maton alle, ajattelen, ettei se ole yksiselitteisen negatiivinen asia - lapsilla ja nuorillakaan.
Tuntosarvia työssämme tosiaankin tarvitsee - jaksamista sinne teille! Tuntosarvien herkkinä pitäminen... käy työstä.
Kiitos kommentista Anne.
Tarkennan vielä: en tarkoita että runsas netinkäyttö sinänsä olisi se maton alle lakaistu asia kirjastossa.
Jos lapsi tai nuori voi hyvin; jos hänen lähisuhteensa ovat toimivat ja hän saa rakkautta, hyväksyntää ja iälleen sopivat rajat toiminnalleen, jos hänellä on ystäviä, kavereita ja koulukaan ei ole ongelma, jos hän nukkuu tarpeeksi, jos hän ulkoilee tarpeeksi, jos hän syö tarpeeksi, jos hän ulkoisesti tekojensa ja sanojensa mukaan vaikuttaa olevan, jos ei aina aivan onnellinen niin ainakin elämäänsä ja itseensä realistisen luottavaisesti suhtautuva, niin silloin, mikäli hänellä kaiken rakentavan muun tekemisen lisäksi on aikaa ja halua viettää paljon aikaa netissä (esim. yli 2 tuntia 10-vuotias tai yli 3 tuntia 12-vuotias tai yli 4 tuntia sitä vanhempi nuori?), niin, silloinkin, siihen täytyy olla joku tosi hyvä syy, tosi hyvä sisältö netissä, esitelmän teko, oma harrastus, kirjoittaminen, kuvien käsittely, toiminta jossain hyvässä harrastus-yms. ryhmässä, jne.
Silloin, kun vaativat perusedellytykset ovat kunnossa ja tekeminen netissä on mielekästä ja lapsen tai nuoren kasvua ja kehitystä tukevaa (eikä hidastavaa tai haittaavaa), silloin netin käyttö voi tuntimääräisesti olla huomattavasti, monella tunnilla runsaampaa, kuin heikoin edellytyksin, vailla kodin tai läheisen aikuisen hyväksyntää ja ohjausta olevan lapsen tai nuoren netin käyttö. Yksinäisen, hyljeksityn, masentuneen jne lapsen tai nuoren runsas netinkäyttö on tiedostettava riskiksi hänen kehitykselleen.
Tuosta edelläkuvatusta erosta ei kirjastoissa tunnuta oltavan tietoisia tai, joissain tapauksessa, siitä ei välitetä. Silloin se lakaistaan maton alle. Vedotaan kirjaston riippumattomaan tiedonvälitykseen, sananvapauteen, yksilön oikeuksiin, kirjaston rooliin mahdollistajana, ei holhoajana jne. Lapsen
oikeus suojeluun unohtuu helposti. Tässä kohdassa nousee esiin kysymys: paljonko kirjastoissa oikeastaan edes tiedetään erilaisista lapsista, erilaisista oppijoista ja lasten ja nuorten pahoinvoinnista? Aina ei riittävästi.
Sitten kun perustietoa on tarpeeksi, kysytään tahtoa. Ja, todellakin, tuntosarvien käyttöä ja herkkinä pitämistä, sillä, kuten Anne totesit, se käy työstä. On valtavan kuormittavaa työskennellä oireilevien lasten ja nuorten parissa, etenkin jos heitä on paljon asiakaskunnassa.
Lapset ja nuoret ovat silti aina iloinen haaste! Varhaismurrosikäisen ja murrosikäisen iänmukaiset ylilyönnit, puhumattakaan persoonallisuuseroista, on tietysti osattava erottaa ed. main. oireiluista. Eron havaitsemine ei aina ole helppoa mutta ei myöskään mahdotonta.
Lopuksi vielä: Useimmat lapset voivat pelata useimpia tietokone- ja konsolipelejä ikärajoja tiukasti noudattaen pari tuntia päivässä saamatta vieroitusoireita. Mikäli kirjastot eivät kuitenkaan rajoita peliaikaa max kolmeen tuntiin päivässä, ollaan tekemässä hallaa nimenomaan huonoiten voiville lapsille, koska pääsääntöisesti pelatut pelit eivät mitenkään auta lasta hänen elämänsä pulmissa, vaikkakin ne voivat toimia mieluisana viihteenä ja siten joskus helpottavat lapsen oloa hetkellisesti. Ja pelitovereiden seura näyttäisi äkkiseltään toimivan esim. perheen korvikkeena. Ainakin kirjaston henkilökunta tuolloin toimii siinä roolissa.
Olisi vielä yksi toive: kumpa joku taho alkaisi tehdä pelejä, jotka huomioisivat huonosti voivat lapeta ja nuoret. Tällaisissa peleissä ei käytettäisi väkivaltaa ratkaisumallina vaan eteneminen tapahtuisi tunnetaitoja, sosiaalisia taitoja ja kognitiivisia taitoja hyväksi käyttäen; empatia, eettinen ajattelu ja tiedonhalu yhdistyisivät haasteina. Peli olisi visuaalisesti ja grafiikaltaan huippua, mutta se karttaisi kaikessa kliseisiä ilmauksia sukupuolista, roduista, uskonnoista jne. Suunnitteilla lienee jo paljon tällaisia pelejä, mutta miten ne saadaan järkälemäisille väkivaltaan ja sotimiseen painottuville
pelimarkkinoille?
Lähetä kommentti