Olipa kerran lauantai: heinäkuu, vuosi 2010, Piazza Matinkylä
Adalmiinan kesälauantaivuoro Kirjasto Omenassa.
Työparina Heidi Hood. Hidihoo!
Kirjastoon saa palauttaa lainassa ollutta aineistoa ja lehtisalissa voi lukea lehtiä ja käyttää nettiä.
Palautusautomaatti Manalasta käsin. Manala on ystävällismielinen nimitys huoneelle, jonne palautukset palautusautomaatista putoavat. Nyttemmin luukun (luukkujen) edessä on lajitteluautomaatti, joten Manalan kärsimysluonne on vähentynyt. Mahtava nimi pysyy silti käytössä. Ja onhan sen vastapainona Kirjasto Omenan Huvitus, kokoushuone. Mutta alkukuvassa näkynyt tuuletin on tarpeen Manalassa ja olisi lastenosastollakin, sillä koko alueella ei ole ilmastointia, avattavia ikkunoita tai mitään...
Palautuva aineisto siirtyy liukuhihnalta ohjelmoidusti oikeaan kärryyn tai laatikkoon. Tässä kärryrivistö. Aineiston sijainti kirjastosalissa määrää sen, miten aineistot on haluttu ryhmitellä. Kirjaston toiseen päähän kuuluva aineisto putoaa yhteen kärryyn ja lähelle Manalaa jäävä toiseen; kaunokirjallisuus omaan kärryynsä ja tietokirjallisuus omaansa jne.
Lastenosastolla ehdin kärryä purkaessani silmäillä Pekka Hepoluhdan Meren väriä (katson sitä työpäivien aikana kymmeniä kertoja, mutta nyt vain ohimennen).
Tietokirjapuolellakin kosteaa, kuvissa.
Säätiedotuksen lupauksista huolimatta
kunnon sadetta ei näytä tulevan.
Muutama pisara, sateenvarjo, ei, ei, ei se riitä.
Odotettua sadetta ei tule.
Vilkuilen välillä kadulle. Onko kiveys tai asfaltti märkä?
Ei ole. Nyyh.
Tauko.
Onneksi keittiössä on mineraalivettä;
jääkaapissa jopa kylmänä.
Viili, avaimet, puhelin, kamera
Lasiasiastiat ja maljakot uuden lokerikon päällä kirjaston keittiössä.
Tuovat mieleen kesäkodin keittiön.
Ja kammarin...Toivottavasti maalla sataa...
Kirjastossa työskentelyssä, ainakin kesälauantaina, on se ihana puoli, että työn lomassa, kun automaatti lajittelee kirjoja laareihin ja kirjavaunuihin, voi välissä lukaista muutaman rivin käsiin osunutta Kyllikki Villan päiväkirjaa.
Voi huomata, että on paljon helpompaa lukea tyylitaituri Villan itsekkäästi ja omahyväisesti ylläpitämästä, mutta kirjallisesti nautittavan hyvin kerrotusta toivottomasta "rakkaudesta",
kuin kuulla muutaman oman ystävän iänikuisesta rakkauden tavoittelusta milloin varattuun, milloin naisia vihaavaan tai sitoutumishaluttomaan tyyppiin.
Kyllikki Villan lähes jokainen lause on ällistyttävän rehellisen ja aidon tuntuinen, hyvin muotoiltu, ja siksi - ilmenevän rakkauselämän säälittävistä piirteistä huolimatta - arvostan häntä sielun toverina.
Samaa sanottava rakkausvajeystävistäkin. Vaikka he ovat typeriä ja vinksahtaneita tarrautuessaan johonkin, joka ulkopuoliselle näyttäytyy ajan haaskaukselle, heitä ei voi lopullisesti ohittaa, koska he ovat niiiiin fiksuja muuten.
Kaikkien tunne-elämän taidot vain eivät ole samalla tasolla kuin älykkyys muutoin antaisi ymmärtää...
Mutta. Osaamattomuus tunnesuhteissa laskee kokonaissaldoa. Aina.
Vaikka olisi kyseessä Einstein.
Älykkyys ja lahjakkuus voivat ilmetä monin tavoin ja niitä voi olla runsaastikin joillakin alueilla, mutta on erehdys luulla, että tunneälyn puutteet olisivat merkityksettömiä. Joku kärsii puutteista. Jos ei tunnevaurioinen itse niin hänen läheisensä sitäkin enemmän.
Villan, Anais Ninin yms. päiväkirjoja lukee mielellään, koska he ovat nähneet vaivaa kirjoittaa hienoja lauseita, mutta, please, ikiteinirakkaudenkerjäläiset - älkää valehdelko itsellenne!
Eräänä lauantaina, työpäivän päätyttyä, muutama kuva äidin ja isän pihalta.
Ensin kuin sadussa...olipa kerran...
Ja sitten päivän valossa.
(Narulla on joku tarkoitus, mutta en muista mikä.)
Mustarastaat hyppelivät tuomen oksilla.
Olivat lakanneet eilen kuulemma laulamasta? Perheasiat siinä pisteessä, että kesän pesintä on hoidettu?
Taaempi kuusi elelee viimeisiä päiviään.
Valoa hamuavat naapurit tien toisella puolella ovat toivoneet kuusen kaatamista ja vanhukset haluavat olla hyviä naapureita.
Olipa kerran lauantai, Adalmiina ja kuusi.
Hyvää yötä,
Adalmiina
