Päivät ovat pidentyneet. Ihanaa huomata aamulla auringon pilkistävän pilvien raosta tai nousevan pilvettömälle taivaalle. Pimeä kausi alkaa olla ohi. Kevät lähestyy.
Tänään oli taas mahtavan värikäs auringonlasku! Ylin kuva ei ole tältä päivältä vaan viime viikon perjantailta 28.1.
Keskimmäisessä, hieman ankeassa kuvassa, yritin tallentaa aamuauringon hopeista välkettä Matinkylä Piazzan taloissa viime viikon keskiviikkona. Alin kuva on samasta keskiviikkoaamusta, hieman myöhemmin, Metsätähden edestä. Metsätähdessä Tomin musiikkituokio.
Tänään olimme kuuntelemassa Neimalaa. Hyvin olivat kirjat nipussa. Oikeastaan ainoa kirja, josta olin hänen kanssaan jokseenkin eri mieltä oli Ira B. Nadelin Leonard Cohen. Elämäkerta. Minä pidin. Ei kyllä selvinnyt, miksi Neimala ei pitänyt. Ei vaan pitänyt. Hänen sympatiansa kohteistaan jaan monia: Leonard Cohen (vaikka kyseinen elämäkerta ei maistunut, Neimalakin pitää sen kohteesta), Maria Vuorio, Pertti Nieminen, Mannerin Poltettu oranssi (vain maininta Marjukka Halttuseen liittyen), Aatos ja Sofia, Konrad ja Kornelia - muutaman mainitakseni.
Vaikka Poltettu oranssi esiintyi vain sivulauseen tapaisessa, se oli syytä siinä kohtaa mainita. Vastaavaan voimakkaaseen, laajaan koskettavuuteen ylsivät aikanaan tanssin kautta Uotisen Jojo, teatterin alalla Pete Q ja ...tänään, pienoiskoossa, nykylapsille ainakin, Munamies. No, tuo oli vähän huitaisten heitetty.
Vakavasti ottaen. Neimala ihmetteli, voiko Grigori Osterin ja Alexander Reichsteinin (kuvittaja) anarkistista runokirjaa Huviksi ja haitaksi (WSOY 2010) lukea minkään ikäisille lapsille. Olen lukenut jo monen ikäisille, viimeksi kuudesluokkalaisille. Lapsukaisille on tietenkin kerrottava ensin mistä on kysymys. He ovat imeneet kuin sienet Matt Groeningin luomia Simpsoneita, You Tuben vahingoniloisia ja ilkeitä pilapätkiä; he ovat altistuneet päiväkodista lähtien kiusaamiselle, eivät tietenkään aina uhreina tai kiusaajina, mutta ovat kuulleet sitä; kun he menivät Irc Galleriaan ja sen jälkeen Facebookiin, he ovat marinoituneet ivallisista ja pahansuovista sanoista, joihin kuuluu suhtautua kevyesti, koska ne ovat vain vitsivitsi, joke, läppää, kaverien välistä huulenheittoa. Huoritteluun, homotteluun ja pilkkaaviin sanoihin ei saa reagoida vaan pitää pysyä coolina.
Niin että Huviksi ja haitaksi saattaa olla nuorelle hyvinkin puhutteleva. Siinä mennään askel pidemmälle niissä askelmerkeissä, joissa nuoret muutenkin taituroiden kulkevat. Kun aikuinen avaa kirjan ideaa ja lukee muutaman valitun runon, hymyt yleensä hyytyvät, mutta ajatuksia näyttäisi viriävän. Runojen tapa opettaa on hurja ja raju, mutta nuoret osaavat tulkita paitsi takana olevan selkokielisen merkityksen, myös sen, että kolkko tapa puhua on oikeastaan aika kamalaa...vai osaavatko?
Neimalan mielestä kirjan kuvitus oli ok. Se on kuitenkin täsmälleen samaa sarjaa kuin tekstikin. Yhtä kamalaa. Rumaa. Runot ja kuvat tukevat toisiaan.
Pidänkö siis kirjasta vai en? En pidä kirjasta, mutta sillä on käyttöarvoa, kuten edellä kuvasin. Olenkohan epälooginen. Suosittelenko kirjaa nuorten luettavaksi? En missään tapauksessa ainakaan alle 12-vuotiaalle omin päin.
Niin, ja sitten on yksi ongelma. Loukatut, yksinäiset ja kiusatut lapset pikemminkin masentuvat kuin innostuvat tällaisista kirjoista. Ja, valitettavasti, osalle jo nyrjähtäneistä nuorista tällainen tyylilaji ei aukea ja kirja tukee heidän vinksahtanutta maailmankuvaansa. Kirja käyttää mustan pedagogiikan keinoja (kuten Heinrich Hoffmannin Jörö-Jukkakin). Onko niiden käyttö koskaan sallittua? Pyhittääkö tarkoitus koskaan keinoja?
En hyväksy mustaa pedagogiikkaa, joten johdonmukaisuuden vuoksi minun pitäisi tuomita Huviksi ja haitaksi -kirja pahaksi kirjaksi? Huonoksi sitä nimittäin ei voi sanoa.
Mutta Munamies on sentään hyvä opettaja lapsille ja nuorille. Hän ei ole ilkeä kenellekään ja kaikki rakastavat silti häntä. Tuollaisia ilmiöitä pitäisi olla enemmän tarjolla.
Adalmiina
