Kultasadetta puolivillissä puutarhassa

Eilen oli toinen rattoisa päivä Kukkamekkoisen kanssa vanhempiemme puolivillissä puutarhassa.

 On enää vähän asioita, joita vanhemmat pystyvät pihalla ja puutarhassa tekemään, joten työtä riittää.

Moni kasvi on osa perhehistoriaa. Kultasade on Sarin tuoma. Yksi rodoista Heidin lahja (en ole varma, onko juuri kuvassa oleva). Kurjenmiekat isä ja Minna toivat ensimmäisestä Espoon kodista Suvisaaristosta. Koristevadelman äiti ja isä hankkivat aikoinaan peitekasviksi takapihalle. Nykyään sitä surutta kiskotaan pois vääristä paikoista...

Kaikki puutarhassa kertoo menneistä vuosista. 

Nykyisyys sekoittuu menneeseen osin erikoisella tavalla.

Äiti somisti muutama vuosi sitten lastenlasten leikeistä jääneen leikkimökin uudelleen varastoihinsa jääneillä astioilla ja esineillä. Ihan vain omaksi ja vierailijoiden iloksi. Leikkimökin eteen oli jäänyt vielä lasten vanha kolmipyöräinen ja muovitraktori. Oli mökissä vanhat muoviastiatkin tallella.

 Niin ovat ajat muuttuneet, että pyörälliset kapineet lähtivät ensin ja sittemmin jopa punainen Antti Nurmesniemen Pehtoori -kahvipannu. Keräsimme maanantaina takaisin sisälle joitakin esineitä ja tukimme rajalta mökille poluksi muodostuneen reitin kevään ja kesän aikana leikatuilla oksilla.

Asialla on toinenkin puolensa. Lasten puoli. Ymmärrän täydellisesti, miksi lapset olivat ihastuneita löytämäänsä paratiisiin. Eivät he olleet rikkoneet mitään. Eivät edes varsinaisesti sotkeneet. Mitä nyt kaikki esineet oli tutkittu ja nostettu alas hyllyiltä jne. Sieviin nukkeihin ei ollut koskettu ilmeisesti ollenkaan. Vain astiat olivat kiinnostaneet. Kun kävin ensimmäisen kerran siivoamassa mökkiä, joissain lautasissa oli tuoretta vihreää heinää ja ruohoa.

Itse asiassa tapasin osan lapsista. Kaksi poikaa ja yhden tytön. En edes tiedä, oliko kovinkin moni muu lapsi käynyt paikalla, mutta se kyllä selvisi, että pyörällä ja traktorilla ajeli silläkin hetkellä toiset lapset. Hyvin innokkaasti. Näin vilauksen yhdestä pikku ajajasta lehvistön läpi.

Oli siis kolme pientä, alle kouluikäistä lasta, joille minun piti selittää moraalisia periaatteita toisen pihasta, toisen tavaroista, toisen leluista, toisen omasta. Onnistuinko? 

No, miten sen nyt ottaa.

Onnistuin kertomaan noista asioista yhtä ja toista, mutta huomasin, etteivät he oikein ymmärtäneet, mistä puhun. Sydämeni silti suli heidän edessään ja aloin kuunnella heitä tarkemmin. Itse asiassa, heti kun näin heidät, ihan heti, tajusin olevani pulassa. Lapset tulivat rajalta iloisesti kuiskien ja kompastellen silloin vielä matalassa oksakasassa. Uteliaisuus oli molemminpuolista. Minä katsoin heitä ja he minua ja aivan aluksi kysyin keitä he ovat ja miksi he tulivat ja tietävätkö he, että toisten pihaan ei saa luvatta mennä.

  Heidän puheestaan oli aluksi vaikea erottaa sanoja. Minun oli vaikea ymmärtää heidän puhettaan. Heidän oli vaikea ymmärtää minun puheeni abstraktia sisältöä.

Hymyilin heille ja he hymyilivät minulle. Olimme samassa vihreässä siimeksessä mutta samalla eri maailmoissa.

Lapset kirmasivat lähellä olevaan vanhaan kaksipuoliseen puutarhakeinuun. He eivät tienneet, miten siihen saa vauhtia. Heidän päikkärissään ei kuulemma ollut sellaista keinua…

No, minä näytin. Epäröin, pitäisikö, mutta tuntui järjettömältä ja elämänvastaiselta olla näyttämättä.
Samalla, haastatellessani heitä, katsellessani heitä, yrittäessani saada selvää heidän yksittäisistä sanoistaan, kerroin, että talossa asuu vanha nainen ja vanha mies ja he ovat minun äitini ja isäni. He eivät jaksa usein tulla tänne asti pihaa, mutta he ovat surullisia jos täältä viedään pois tavaroita. Sellaista ei saa tehdä, se on väärin. Kahdet tumman ruskeat ja yhdet suuret siniset silmät ovat nauliutuneet kasvoihini. ”Ymmärrättekö”, kysyin. Nyökytystä ja myöntyvää muminaa. Mutta näin, että se oli osin liian kaukaista heidän ottaa vastaan. Sitten yksi heistä sanoi huolettomuuden ja apeuden sekoittavalla toteavuudella, että he olivat ajatelleet muuttaa sinne, mökkiin...

Olette kivoja lapsia mutta teidän pitää tuoda takaisin pyörä ja traktori (siinä vaiheessa vasta ne oli viety). Hiljaiset katseet. ”No niin lapset, nyt vierailu päättyy ja teidän täytyy lähteä omaan pihaanne ja omiin koteihinne ja muistakaa palauttaa pyörä ja traktori ja sen jälkeen älkää enää tulko tänne…”

(Sisimmässäni taistelin halusta juosta sisälle taloon hakemaan lapsille mehua ja pipareita ja manasin mielessäni vanhempiani, jotka eivät tajua maailman ympärillään muuttuneen ja itseäni, joka en pystynyt olemaan ankarampi…)

Lapset lähtivät. Vilkutimme toisillemme ja toivotin heille hauskaa kesän jatkoa. Parin minuutin kuluttua kuulin oksakasalta ähellystä ja puhallusta: pojat kantoivat kolmipyöräistä pihaan. Menin vastaan ja otin pyörän heiltä ja kehuin heitä tosi reippaiksi pojiksi. ”Ratte ei anna rattoria”. Vai niin, ei voi mitään. Jos saatte sen häneltä, tuokaa sitten. Joo.

Kerroin äidille lapsista, lasten kanssa puhutusta ja havainnoista, joita olin heistä tehnyt. Minulla oli mielessäni Jacqueline Wilsonin kirja Kahden kodin välillä.

Äiti oli valmis antamaan pyörälliset vekottimet lapsille, mutta lasten vanhempien tieten, sovitusti. Naapurusto on liian laaja tällaisen pikku toimenpiteen suorittamiseksi. Huono malli niille lapsille, jotka jäävät käsitykseen, ettei kyseessä ole ehkä kovin paha rike, kun mitään seuraamuksia ei tule. Muutaman vuoden kuluttua he hakevat pihasta jo isompia pyöriä? 

Eivät ehkä kuitenkaan ne lapset, joiden kanssa puhuin ja jotka kertaalleen pyörän paluttivat.

Toivottavasti eivät.

Juhannusviikolla

Adalmiina 

Ennen juhannusta

Pihasyreenit varisevat, juhannusruusut alkavat kukkia.

Unkarinsyreeni aloitti kukinnan piharyreenin jälkeen.

Nuokkusyreeni vielä nupuilla.

Kesällä datausmahdollisuudet vähissä. Facebookin päivitys liian työlästä hitauden vuoksi ja bloggaus ei onnistu maalla ollenkaan. Jossain vaiheessa kaupungissa käydessä laitoin Facebookiin seuraavan kuvan maalta:

Minua nauratti tämän vanhan ruukun ahkera tonttu, koska se kuvasi niin mainiosti kesäistä ahertamistani. Kaiken työn ja raivaamisen keskellä nautin suunnattomasti luonnosta. Nautin pienistäkin yksityiskohdista. Tässä hassussa pikku räpsyssä, jossa lemmikin kukat ( Forget-me-not) sekoittuvat satuhahmon maailmaan, kiteytyy jotakin itselleni ominaista. Työn ja huvin yhdistäminen, nautinnon saaminen pienistä asioista, kauneuden näkeminen kaikkialla, ystävällisyyden ja kiltteyden arvostaminen (ei siis mielistelyn, teeskentelyn tai alistumisen ja marttyyriuden), kyky erottaa arjen läpi henkinen, esteettinen ja eettinen. Leikillisyys, lapsenomaisuus, ilo.

Eilen oli hauska siivous- ja pihanraivauspäivä vanhempien luona. Kivaa oli! Kiitos Minna! Hyvässä seurassa työ sujuu tehokkaasti ja leppoisasti.

Juhannusviikkoterveisin

Adalmiina

Seikkailu joella ja muuta kesäistä

Ihania kesäpäiviä.

 Naurua, hassuttelua ja vaarallisia tilanteita.

Kesä jatkuu!

Adalmiina

Ohimennen nähtyä ja odotellen nähtyä

Keltainen muuttunut valkoiseksi.

Sepeliä hakemassa.

Rakastan kiviä.

Kirjosieppo Esmeraldon kuvaamana.

Adalmiina

Kesä jatkuu

Sininen taivas, syreenien kukinta.

Ei siitä voi sanoa paljoa:

en koskaan unohda häntä!

Hän auttoi minua vaikeina päivinä:

palautti arvokkuuden, ystävällisyyden ja ammatillisuuden ilmapiirin.

 Onneksi ymmärsin kiittää ajallaan.

Nyt hän on poissa.

 Kesä jatkuu.

Adalmiina