Roolit, näyttämö, kulissit, identiteetti

 

Adalmiinan kuva Tallinnasta

Haluan laittaa Sanoisin -blogin aloittajalle kommentin. Unohdan olevani työkoneella omalla nimelläni kirjautuneena. Nolostun kun huomaan lukijaksi tallentuneen, miten sen nyt sanoisi, oikea minäni kyllä, mutta väärän nimisenä. Adalmiinanhan sinne piti mennä.

Verhokuva on Tallinnasta. Kävelin yksin kadulla ja poikkesin salaperäiseltä ja houkuttavalta näyttävään kellariravintolaan. Paikka huokui keskiaikaista kynttilä-holvi-haarniska -tunnelmaa eikä siellä ollut yhtään asiakasta. Ajattelin, että hyvässä, turvallisessa seurassa siellä voisi viihtyä, mutta ei yksin. Nappasin pari kuvaa erikoisesta looshista ja melkein juoksin pois. Mesetys/chattailu on vähän samanlaista. Tutussa seurassa muun yhteydenpidon jatke; työ- ja kurssikuvioissa tiedonkulun väline, mutta täysin tuntemattomien kesken - äärimmillään kuin maan alla, kalsassa linnassa, ristikoiden, soihtujen, hämärien nurkkien kätköissä, jossa kaikki on mahdollista, syleilyistä murhiin.

Nettikoneelle tulee poika, jonka vanhemmat kävivät hakemassa hänet kirjastosta viime perjantaina. Poika on koukussa Runeen, on valehdellut olevansa ulkona, vaikka on kirjastossa pelaamassa, laiminlyö koulutyönsä jne. Nyt poika on taas tullut ja naputtelee uudestaan ja uudestaan salasanaansa, mutta ei pääse sisälle. Kaveri vieressä sanoo, että sillä on nykyään niin paljon salasanoja eri paikkoihin ja peleihin, ettei se enää muista kaikkia. Vaikka tiedän että pojalle pelaaminen on vahingollista tällä hetkellä, tunnen valtavan myötätunnon aallon pyyhkäisevän lävitseni. Tiedän tarkalleen miltä tuntuu kun ei muista itse keksimiään lukemattomia tunnuksia. Vaikka perusasia ei ole muuttunut, näen että pojalla on likaiset kädet ja korvat ja toivoisin hänen vanhempiensa huolehtivan lapsesta enemmän, katson häntä entistäkin ymmärtävämmin silmin.

Menen meseen. Katselen lumoutuneena sanaa available mutta poistunkin sitten mitään sanomatta. Olisi niin paljon sanottavaa, kysyttävää. Netin, myös mesen, samanaikaisesti sekä julkinen että intiimi luonne on hyvin hämmentävä. Jos ei ole koskaan tavannut henkilöä, onko hän niin tuttu kuin miltä tuntuu?

Katson Tallinnan historiaa ja nykypäivää ulkoscreeniltä. Kun nyt katson kuvaa läsnä on ainakin neljä aikatasoa: tämä hetki, jolloin katson blogissa olevaa valokuvaa; kuvaamani, valokuvassa näkyvä  hetki; screenillä näkyvä valokuva Tallinnasta ja sen kuvan ottohetki, ja, välillisesti, screenin kuvassa historiallinen aika, jolloin kaupunki rakennettiin, koska lähes kaikki kuvassa näkyvä on säilynyt sieltä asti.

Yksittäisen ihmisen blogi muotoutuu kiinnostavasti monista kerrostumista. On henkilön itsensä kirjaamat päiväkirjanomaisesti toisiaan seuraavat kirjoitetut merkinnät. Kuvat. Kirjeenomaiset kommentit. Muiden blogeja. Aineistoja kaikkialta netistä. Kollaasi. Yhden ihmisen valinnat kertovat, kyllä, jotakin ihmisestä. Toisaalta avoin blogi laajenee pitäjänsä ulkopuolelle ja muuntuu kommunikoinnin osaksi, enemmäksi kuin tekijänsä kuvaksi.

Adalmiina