Lainaan Ponyon kuvaa Hayao Miyazakin animen Ponyo rantakalliolla -DVD-kotelon kannesta, koska en viitsi toistaa Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyden (suom. Helinä Kangas, WSOY, 2010) kantta. Ponyosta enemmän Kirjapuutarhassa, alin linkki oikealla.
Luin eilen Alkuluvut loppuun. Samalla konseptilla kuin edellisenäkin päivänä - tunti lukemista, pari tuntia unta ja sitten toisin päin, kunnes kirja oli luettu. Intuitioni osui oikeaan. Kirja on niitä kirjoja, jotka haluan kirjastooni. Ei mitään mahtavaa runoutta tai häkellyttävää taituruutta mutta oivallisesti punottu tarina (ei ainutlaatuisen näppärä tai ennennäkemättömän hienostunut, mutta riittävän hyvä ollakseen kokonaisuuden kannalta ok). Kirjan parasta antia ovat henkilöt, henkilöhahmot! Ne piirtyvät selkeinä, uskottavina, koskettavina ja mieleenjäävinä persoonallisuuksina fiktiivisen maailmansa luonnoksenomaisuutta vasten. Niiden luomisessa on käytetty riittävästi faktatietoja henkilöiden kantamien erityisyyksien kuvaamisessa ja osoitettu riittävää taiteellista hahmottamiskykyä, jotta henkilöiden välille saadaan draamaa.
Yhtä voimakasta vaikutelmaa ei olisi syntynyt jos Alice olisi vain anorektikko (heistähän kirjoitetaan sujuvasti tarinoita ja ne ovat kaikki tavallaan traagisia) ja Mattia vain...sanotaan vaikka matemaattisesti erityislahjakas tai asperger-nuori ja sittemmin aikuinen tms. Molempien painolastiksi on sommiteltu vielä varhaiseen elämänhistoriaan liittyviä synkeitä tapahtumia, jotka lisäävät eristyneisyyttä, yksinäisyyttä ja kärsimystä potenssiin kolme. Vain Mattia näyttäisi kykenevän murtamaan lopussa oman vankilansa, katsomaan eteenpäin itsensä ulkopuolelle, mutta Alician nälkiintyminen näyttää sulkevan häneltä viimeisetkin mahdollisuudet.
Kun laitoin eilen blogiin kuvan, jossa ilmoitustaululla Espoon Nuorten turvatalon mainokset, halusin viitata jo kirjan herättämiin ajatuksiin. Niitä ajattelen Prinsessablogienkin yhteydessä. Nuoren olisi riittävän aikaisin nähtävä ja tajuttava viesti "Tarinaa voi aina muuttaa." ja "Kaikille asioille voi tehdä jotakin." Alice ja Mattia joutuivat koteloimaan sisäisen surunsa, kauhunsa ja itsesyytöksensä. Kertoja antaa ymmärtää, että heidän tarinoidensa muotoutuminen salaisuuksiksi eristi heitä entisestään muista. He olivat aivan pienistä lapsista asti olleet olosuhteissa, jotka herättivät heissä voimatonta kiukkua ja kummankin suisti onnettomuuteen yritys hetkeksi vapautua.
Kaunokirjallisuutta ei olisi eikä tarvittaisi jos ei olisi toiseuden kokemusta eikä mitään salaisuuksia; jos ei olisi kätkettyä surua, menetyksiä, kaipausta, ikävää, häpeää ja onnettomuuksia - eikä onnea, rakkautta ja ystävyyttä. Jos ei olisi tarvetta kertoa noista tunteista, tulkita niitä, selittää niiden taustoja; tarvetta loihtia uusia alkuja, keskikohtia ja loppuja tapahtumille, jotka ovat jääneet lähtemättömästi askarruttamaan mieltä, muotoutuneet ydinkysymyksiksi, näkökulmiksi elämään ja ihmisiin, omaan itseen. Itse rakastan juuri tarinoita, jotka eivät sorru sentimentaalisuuteen tosiasioiden vastaisesti eli jotka kykenevät liikuttamaan tunteita ja antamaan ajattelulle aineksia.
Alkulukujen yksinäisyydessä ei ilmene mitään uutta, jota en olisi aiemmin tiennyt tai ymmärtänyt, mutta kirja viehättää, koska henkilöitä kuvataan kunnioittavasti ja tarinassakin ylletään huolellisuuteen ja rehellisyyteen. Monista muista sinänsä hyvin kirjoitetuista kirjoista jää lattea tuntu, koska henkilöt jäävät kliseisiksi tai ilmiöiden selitykset ovat liian ohuita tai ilmeisen vääriä.
Seymour Chatman luettelee hienossa Narrative Structure in Fiction and Film –teoksessaan viisi erilaista tapaa, jolla kertoja (narrator), tarina (narratee) ja henkilöt (character) voivat olla suhteessa toisiinsa etäisyyteen nähden (ISBN 0-8014-9186-x; s.259-260). Alkulukujen yksinäisyydessä toteutuu Chatmanin neljäs vaihtoehto, ”all three are close (a sense of general sympathy prevails, as in ”The Garden Party”) mts.260, eli Chatman ottaa esimerkiksi Catherine Mansfieldin. Vertaus Mansfieldiin ei Giordanon kohdalla ole kovin osuva, mutta silti nuo todella eri tavalla ja eri asioistakin kirjoittavat kirjailijat jakavat sympatian kertojansa, tarinansa ja päähenkilöidensä suhteen. Tarvitaan enää myötätuntoinen lukija. (Ironian tapauksessa kertoja ja tarina olisivat lähekkäin, mutta henkilö etäällä.)
Niin eristyneillä ja yksinäisillä ihmisillä kuin Alicella ja Mattialla ei ole populaarikirjallisuuden (kulttikirjoiksikin nousevien kirjojen) tapaan seksin nälkää ts. kirjailija ei ratkaise henkilöidensä ongelmia ja luppoaikaa seksillä, koska ollakseen uskollinen luomilleen hahmoille, heidän elämänsä keskiössä ei ole seksi vaan toisen ihmisen kaipaus ja kyvyttömyys päästää toinen ihminen lähelle. Mattia ei läheisyyden tarvetta edes kovin tietoisesti tunnista, paitsi ehkä lopussa, hämärästi, muutoin se on alitajuista, Aliceen kiinnittyvää; Alicialle läheisyys on pakkomielle, mutta hän ei silti kykene siihen. Irtoseksin tai orgioiden sekoittaminen tällaiseen tarinaan olisi paitsi tyylirikko, myös asiavirhe.
Kirjan herättämiä ajatuksia. Lapsuudessa tapahtuneet onnettomuudet ja traumaattiset tapahtumat tulisi hoitaa eikä jättää lasta selviytymään loppuelämäkseen niiden kanssa; anoreksia on salakavalasti hiipivä tappava tauti; asperger-, tourette-, mikä tahansa erityislahjakkuus (Mattia), ADHD tai pelkkä HD, tai AD (Alice jälkimmäistä, jos halutaan puhkianalysoida) jne. voi sulkea lapsen kohtalokkaasti omaan maailmaansa mikäli ymmärrystä ilmiöiden vaikutuksista ei ole eikä vuorovaikutustaitoja tueta; viiltely on ajankohtainen, tytöillä lisääntynyt, mutta romaanissa pojalla esiintyvä oire.
Alkulukujen yksinäisyys on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Sillä on vapaus sepittää. Se voi sivuuttaa vähällä avioheteroseksin ja ottaa mukaan yhden sivuhenkilön, jonka kehitys irtosuhteiseksi homoseksuaaliksi kuvataan lakonisesti ja lyhyesti, mutta riittävän uskottavasti, paisuttelematta. Keskiössä on kyky tunteisiin, ystävyyteen ja jopa epäitsekkääseen luopumiseen pinnallisten seksisuhteiden ohella.
Kirjassa on yksi ilkeä ihminen, koulukiusaaja Viola. Yksi kosto ja se on Alicen suorittama. Yksi elämäntarinansa nivelkohdan toiseksi sepittänyt, Soledad. Kaksi heikkoa äitiä ja kaksi vaativaa isää, jotka epäonnen kohdattua eivät osaa enää rooliaan.
Ulkona tuiskuaa lumi. Laitan tähän lopuksi Mika Waltarin sanat (jäljennän ne ystäväni Kikan vuosia sitten lähettämästä kortista ja lisään teoslähteen myöhemmin):
Niin ehkä tosiaan katse,
kosketus, ihmisen lämpö
riittää elämäksi, koska sen on
pakko riittää.
Vain aavistus,
tunne toisen ihmisen, kaltaisensa,
samanlaisesta yksinäisyydestä,
erottavasta ja yhdistävästä kuilusta,
jota sanat eivät voi koskaan silloittaa.
Aavistamalla vain voi kokea toisen ihmisen, ei koskaan sanoilla, ei edes parhaiten harkituilla,
tarkimmin analysoiduilla sanoilla.
(Mika Waltari)
Juuri tuollainen oli Alicen ja Mattian suhteen perusta, kuten monien muidenkin ystävysten ja rakastavaisten.
Adalmiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti