Osa Päivi Unengen ihanasta kortista.
Tein tänään pitkän ajelun Kehä Kolmosella ja ihailin postikorttimaisemia etenkin matkan alussa, Espoon puolella. Kymmeniä idyllisiä laaksoon viettäviä, kumpuilevia peltoja; rinteitä, joilla rauhallisen näköisiä muutaman talon ja piharakennusten asujamistoja; toinen toistaan kauniimpia huurteisia ja lumipeitteisiä puita. Imin näkymiä kuin sieni, sillä en ole pitkään aikaan ollut kunnolla maaseudulla tai paikassa, jossa olisi pitkiä näkymiä silmille, laajoja maisemia.
Miellyttävä lähimaisema on minulle elintärkeä. Lapsillekin se on tärkeä, vaikka siitä ei nykyään paljon puhuta. Rakennettu ympäristö muokataan usein persoonattomaksi, tekniseksi ja alkuperäisestä luonnosta riisutuksi. Ilahdun aina kun löydän nykyaikaisessa ympäristössä edes hengähdystauon sallivan aukion. Siksi tänne blogiinkin on tullut jo muutamaan kertaan laitettua kuva Piazza Matinkylästä.
Jaa-a, aukio onkin nyt täynnä lumikasoja.
No mutta nythän kaikki näyttää erilaiselta. Tässäkin on näkymä Länsiväylälle!
Molemmat kuvat otettu eilen, 8.12.
Maisemista vielä. Lähimaiseman merkitystä väheksymättä, hieman korkeammalta nähty luonnonmukaisia maastonmuotoja sisältävä luminen maisema on esteettisenä elämyksenä kohottava, rauhoittava ja vie mietteet ajattomiin asioihin, tai, kuten tänään ajelulla - menneeseen maailmaan.
Tosin. Parinkymmenen kilometrin matkan jälkeen nautintoon alkoi sekoittua häiriötekijä: liikenteen lisääntyessä pakokaasuinen tie tunki sisälle autoon. Olen allerginen pakokaasulle. Ja tiekin oli ihan tummanruskea...isot rekat kohosivat vieressä, tienvarret alkoivat olla tiheenään tankoja, telineitä, rakennelmia ja...sen pituinen se idylli.
Tämä kuva on otettu viimeisimmästä Country Living (December 2010, British Edition)-lehden sivusta, jonka valokuvien kohdalla ei ole kerrottu kuvaajaa, mutta artikkelin lopussa, sivussa, on suurennuslasia vaativan pienellä merkintä alamy/ardea/nhpa/royal mail ja niistä löytyykin googlaamalla todella paljon IHANIA kuvia, eli sieltä artikkelin kuvat. Olisi kyllä ollut reilua toimittajalta kertoa kuvaaja samalla vaivalla kun etsi kuvan...
Artikkeli pohjautuu Andrew Lackin teokseen Redbreast: The robin in life and literature. Toimittajan nimeä ei mainita...
Country Living käsittelee artikkelissa hauskasti ja monipuolisesti punarinnan merkitystä Britanniassa, niin joulukorteissa kuin kirjallisuudessakin. Artikkelin lopussa, jossa pohditaan punarinnan silmiä, mainitaan Burnettin Salainen puutarhakin, jossa silmien sanotaan olevan kuin mustat kastepisarat. Koska meillä Suomessa on valtavasti englantilaisperäisiä joulukortteja, punarinta on meillekin tuttu joulukorttilintu. Nyt lintu on itselleni entistäkin rakkaampi, koska sain tutustua muutamaan yksilöön viime kesän ja alkusyksyn aikana.
Punarinta kuuluu brittiläiseen jouluun ja se koristaa heillä lähes kaikkia joulutavaroita korteista vaatteisiin. Tosin punarinta on myös Britannian kansallislintu, joten se ei liity pelkästään jouluun.
Punatulkku puolestaan kuuluu suomalaiseen talveen ja joulukortteihin. Punatulkku on kovin erilainen lintu punarintaan verrattuna, mutta yhteistä linnuissa on se, että molemmat ovat visuaalisesti hyvin näyttäviä.
Punarinnan kauneus liittyy sen muotoon, väritykseen, katseeseen, silmiin, liikehdintään ja seurallisuuteen. Se on veikeä, koristeellinen ja erityisesti puutarhassa lähes korumainen elementti.
Punatulkun kauneus liittyy paljolti väritykseen - uroksen punainen rinta yhdistyneenä mustaan päähän, harmaaseen selkään, mustavalkoisiin siipiin ja valkoiseen yläperään, tekee siitä valkoista lunta vasten todella viehättävän. Punatulkun ja punatulkkujen näkeminen pihapiirissä on aina tapaus. Jopa naaraan rinnan vaaleanpunervanharmaa väri, himmeä, vaalea vanhan roosan harmaanruskea väri, on lunta vasten ja huurteisella oksalla erikoinen, lempeä väriyhdistelmä.
Suomalaisten joulukorttien kuvituksissa esiintyy punatulkkujen ohella myös tilhiä, talitiaisia, sinitiaisia ja varpusia. Kolme ensinmainittua ovat myös valtavan kauniita ja, jälleen, nimenomaan valkoista lunta vasten ne lähes hehkuvat omia värejään. Varpunen puolestaan, parvilintuna ja sirkuttajana, on pensaissa ja pensasaidoissa pyrähdellessään arkisen kaunis erityisesti silloin, kun sen väri sointuu aitausten, hiekan ja maan ruskeaan väriin.
Tällaisin miettein tällä kertaa,
Adalmiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti