Äidin ja isän timanttihäät olivat äskettäin.
Äiti kertoi taas niin paljon tarinoita, että en voi mitenkään kirjata niitä kaikkia.
Yritän muistaa ne ja kirjoittaa myöhemmin...
Peten kaveri kevätvalossa.
Eräs toinen kaveri tulee ja menee.
Toisena pääsiäispäivänä, äidin koristeita hiipuvassa päivänvalossa.
Käsi alkaa toipua.
Nyt taas muistaa kaksi kolme vuotta eteenpäin, mitä käsi kestää ja mitä se ei kestä!
Kevään tuloa on pitänyt seurata sivustakatsojan tavoin, koska ei ole voinut haravoida, kuopsuttaa, nostella mitään.
Ihana, ihana lämmin kevätviikonloppu on ohi ja alkaa arjen työ.
Kirjoittaakin voi pieni tyyny kyynärpään alla...
Kevät. Onni!
(Haluaisin sanoa kevätonni, mutta silmäni hahmottaa sanan tonniksi. Mutta silti tarkoitan ne yhteen. Kevään aiheuttama onnen tunne on aivan omanlaisensa.
Mustarastaat huhuilevat ja punarinta hyppelee pihalla.
Kevätkukat puskevat lehtien seasta jopa meidän haravoimattomassa kukkapenkissämme!)
Rakastan tätä aikaa, jolloin on vielä hetki siihen, kun puut alkavat vihertää.
Vain yksi lämmin kevätsade ja sitten se häipyy.
Ja tulee uusi upea vaihe.
Mutta tämä hopeinen, kevään odotuksesta raskaana oleva hämyisen läpikuultavan oliivinvihreän vaaleanruskea väri metsän rajassa - nautin siitä.
Adalmiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti