Eilen oli toinen rattoisa päivä
Kukkamekkoisen kanssa vanhempiemme puolivillissä puutarhassa.
On enää vähän
asioita, joita vanhemmat pystyvät pihalla ja puutarhassa tekemään, joten työtä
riittää.
Moni kasvi on osa perhehistoriaa.
Kultasade on Sarin tuoma. Yksi rodoista Heidin lahja (en ole varma, onko juuri
kuvassa oleva). Kurjenmiekat isä ja Minna toivat ensimmäisestä Espoon kodista
Suvisaaristosta. Koristevadelman äiti ja isä hankkivat aikoinaan peitekasviksi
takapihalle. Nykyään sitä surutta kiskotaan pois vääristä paikoista...
Kaikki puutarhassa kertoo menneistä
vuosista.
Nykyisyys sekoittuu menneeseen osin erikoisella tavalla.
Äiti somisti muutama vuosi sitten
lastenlasten leikeistä jääneen leikkimökin uudelleen varastoihinsa jääneillä astioilla ja esineillä. Ihan vain omaksi ja vierailijoiden iloksi.
Leikkimökin eteen oli jäänyt vielä lasten vanha kolmipyöräinen ja muovitraktori. Oli
mökissä vanhat muoviastiatkin tallella.
Niin ovat ajat muuttuneet, että
pyörälliset kapineet lähtivät ensin ja sittemmin jopa punainen Antti
Nurmesniemen Pehtoori -kahvipannu. Keräsimme maanantaina takaisin sisälle
joitakin esineitä ja tukimme rajalta mökille poluksi muodostuneen reitin kevään
ja kesän aikana leikatuilla oksilla.
Asialla on toinenkin puolensa. Lasten
puoli. Ymmärrän täydellisesti, miksi lapset olivat ihastuneita löytämäänsä
paratiisiin. Eivät he olleet rikkoneet mitään. Eivät edes varsinaisesti
sotkeneet. Mitä nyt kaikki esineet oli tutkittu ja nostettu alas hyllyiltä jne.
Sieviin nukkeihin ei ollut koskettu ilmeisesti ollenkaan. Vain astiat olivat
kiinnostaneet. Kun kävin ensimmäisen kerran siivoamassa mökkiä, joissain
lautasissa oli tuoretta vihreää heinää ja ruohoa.
Itse asiassa tapasin osan lapsista.
Kaksi poikaa ja yhden tytön. En edes tiedä, oliko kovinkin moni muu lapsi
käynyt paikalla, mutta se kyllä selvisi, että pyörällä ja traktorilla ajeli
silläkin hetkellä toiset lapset. Hyvin innokkaasti. Näin vilauksen yhdestä
pikku ajajasta lehvistön läpi.
Oli siis kolme pientä, alle
kouluikäistä lasta, joille minun piti selittää moraalisia periaatteita toisen
pihasta, toisen tavaroista, toisen leluista, toisen omasta. Onnistuinko?
No,
miten sen nyt ottaa.
Onnistuin kertomaan noista asioista
yhtä ja toista, mutta huomasin, etteivät he oikein ymmärtäneet, mistä puhun. Sydämeni
silti suli heidän edessään ja aloin kuunnella heitä tarkemmin. Itse asiassa, heti kun
näin heidät, ihan heti, tajusin olevani pulassa. Lapset tulivat rajalta iloisesti
kuiskien ja kompastellen silloin vielä matalassa oksakasassa. Uteliaisuus oli
molemminpuolista. Minä katsoin heitä ja he minua ja aivan aluksi kysyin keitä
he ovat ja miksi he tulivat ja tietävätkö he, että toisten pihaan ei saa luvatta mennä.
Heidän
puheestaan oli aluksi vaikea erottaa sanoja. Minun oli vaikea ymmärtää heidän
puhettaan. Heidän oli vaikea ymmärtää minun puheeni abstraktia sisältöä.
Hymyilin heille ja he hymyilivät minulle. Mä 0õ Olimme samassa vihreässä siimeksessä mutta samalla eri maailmoissa.
Lapset kirmasivat lähellä olevaan
vanhaan kaksipuoliseen puutarhakeinuun. He eivät tienneet, miten siihen saa
vauhtia. Heidän päikkärissään ei kuulemma ollut sellaista keinua…
No, minä näytin. Epäröin, pitäisikö, mutta tuntui järjettömältä ja elämänvastaiselta olla näyttämättä.
Samalla, haastatellessani heitä, katsellessani heitä, yrittäessani saada selvää
heidän yksittäisistä sanoistaan, kerroin, että talossa asuu vanha nainen ja vanha mies
ja he ovat minun äitini ja isäni. He eivät jaksa usein tulla tänne asti pihaa,
mutta he ovat surullisia jos täältä viedään pois tavaroita. Sellaista ei saa
tehdä, se on väärin. Kahdet tumman ruskeat ja yhdet suuret siniset silmät ovat
nauliutuneet kasvoihini. ”Ymmärrättekö”, kysyin. Nyökytystä ja myöntyvää muminaa. Mutta näin,
että se oli osin liian kaukaista heidän ottaa vastaan. Sitten yksi heistä sanoi
huolettomuuden ja apeuden sekoittavalla toteavuudella, että he olivat
ajatelleet muuttaa sinne, mökkiin...
Olette kivoja lapsia mutta teidän
pitää tuoda takaisin pyörä ja traktori (siinä vaiheessa vasta ne oli viety).
Hiljaiset katseet. ”No niin lapset, nyt vierailu päättyy ja teidän täytyy
lähteä omaan pihaanne ja omiin koteihinne ja muistakaa palauttaa pyörä ja
traktori ja sen jälkeen älkää enää tulko tänne…”
(Sisimmässäni taistelin halusta
juosta sisälle taloon hakemaan lapsille mehua ja pipareita ja manasin
mielessäni vanhempiani, jotka eivät tajua maailman ympärillään muuttuneen ja
itseäni, joka en pystynyt olemaan ankarampi…)
Lapset lähtivät. Vilkutimme
toisillemme ja toivotin heille hauskaa kesän jatkoa. Parin minuutin kuluttua
kuulin oksakasalta ähellystä ja puhallusta: pojat kantoivat kolmipyöräistä
pihaan. Menin vastaan ja otin pyörän heiltä ja kehuin heitä tosi reippaiksi pojiksi.
”Ratte ei anna rattoria”. Vai niin, ei voi mitään. Jos saatte sen häneltä,
tuokaa sitten. Joo.
Kerroin äidille lapsista, lasten
kanssa puhutusta ja havainnoista, joita olin heistä tehnyt. Minulla oli
mielessäni Jacqueline Wilsonin kirja Kahden kodin välillä.
Äiti oli valmis antamaan pyörälliset vekottimet
lapsille, mutta lasten vanhempien tieten, sovitusti. Naapurusto on liian laaja
tällaisen pikku toimenpiteen suorittamiseksi. Huono malli niille lapsille, jotka
jäävät käsitykseen, ettei kyseessä ole ehkä kovin paha rike, kun mitään
seuraamuksia ei tule. Muutaman vuoden kuluttua he hakevat pihasta jo isompia
pyöriä?
Eivät ehkä kuitenkaan ne lapset, joiden kanssa puhuin ja jotka
kertaalleen pyörän palauttivat.
Toivottavasti eivät.
Juhannusviikolla
Adalmiina
