torstai 2. elokuuta 2012

Elokuu












Aikaa ei voi vangita.
Kaikki on välähdyksenomaista, hetkellistä, nopeasti ohi.
Elämä sinänsä on arvokasta ja jatkuu.

Tapahtumien väliset etäisyydet.
Muutokset.
Muistot.
Unohdus.

Ihmisenä oleminen.
Elokuu.
Kuvat heinäkuun lopusta.

Tänään ostin R:lle punaruudullisen koululaukun ja punaiset tennarit.
Hymyilimme kaikki neljä.
Minullakin oli samanikäisenä punainen koululaukku ja punainen baskeri.
 
Vesi.
Uiminen.
Lapsuus.
 

 
 Adalmiina

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Tasanne





Viimeiset vaaleanpunaiset pionit.
Toiset malvat viihtyvät aloillaan ja toiset siirtyilevät paikasta toiseen.
Clara Helenan antama harmaa käenkaali kukkii pionien ja malvojen välissä.

Tasanne.
Voimme huoahtaa hetkeksi.
Vieläkään emme tiedä liikaa ollaksemme onnettomia.
Tämä on hyvä olotila.

Kun saisi vielä Mårbackoja. Mutta sekään ei ole niin tärkeää.
Valkoiset pitsiverhot jo on.

Onnellisena maailma näyttää pitsiverhojen läpi kauniilta ja suloiselta.
Onnettomana näkee kaikessa vain ajan kulun, katoavaisuuden, kadotetun ajan.
 
Adalmiina

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Pisaroita ikkunassa








Rankkasateita, sadekuuroja, saappaita ja sateenvarjoja.
Kirjastoon voi piipahtaa sateen sattuessa lukaisemaan vaikka mangoja. 
Paljon uusia englanninkielisiä lastenkirjoja on saapunut: kuvakirjoja, helppolukuisia ja isommille romaaneja.

Adalmiina

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tapaamisia toisessa kaupungissa







Iltapäivällä kummitätiä katsomassa. Huoneeseen ei saanutkaan viedä kukkia. "Vie kukat Marille." Vein.
Sitä ennen kiireettömiä sanoja elämästä, menneistä päivistä, ihmisistä, tulevasta.

Kaupunki oli pieni ja osasin kävellä oikeita katuja, vaikka moni paikka oli muuttunut. Oli lämmintä. Tuuli oli pehmeä, eteläinen.

Joka askeleella ajattelin elämää, olemassaoloa ja kaikkia rakkaita ihmisiä.
 Oli ihanaa tavata myös toinen täti, äidin sisar.

Tämä tapahtui torstaina.

Adalmiina

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Loman jälkeen

Kun nauttii loman jokaisesta hetkestä, kun päästää toden teolla töistä irti, on yllättävän inhimillistä palata sorvin ääreen.

Kirjasto Omenan kattoterassi on ihana juuri nyt.

Ja kesä jatkuu.

Huomenna on keskiviikko.
Tänään olemme vielä vapaita ja onnellisia.

Adalmiina

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kultasadetta puolivillissä puutarhassa





Eilen oli toinen rattoisa päivä Kukkamekkoisen kanssa vanhempiemme puolivillissä puutarhassa.
 On enää vähän asioita, joita vanhemmat pystyvät pihalla ja puutarhassa tekemään, joten työtä riittää.
Moni kasvi on osa perhehistoriaa. Kultasade on Sarin tuoma. Yksi rodoista Heidin lahja (en ole varma, onko juuri kuvassa oleva). Kurjenmiekat isä ja Minna toivat ensimmäisestä Espoon kodista Suvisaaristosta. Koristevadelman äiti ja isä hankkivat aikoinaan peitekasviksi takapihalle. Nykyään sitä surutta kiskotaan pois vääristä paikoista...

Kaikki puutarhassa kertoo menneistä vuosista. 
Nykyisyys sekoittuu menneeseen osin erikoisella tavalla.
Äiti somisti muutama vuosi sitten lastenlasten leikeistä jääneen leikkimökin uudelleen varastoihinsa jääneillä astioilla ja esineillä. Ihan vain omaksi ja vierailijoiden iloksi. Leikkimökin eteen oli jäänyt vielä lasten vanha kolmipyöräinen ja muovitraktori. Oli mökissä vanhat muoviastiatkin tallella.
 Niin ovat ajat muuttuneet, että pyörälliset kapineet lähtivät ensin ja sittemmin jopa punainen Antti Nurmesniemen Pehtoori -kahvipannu. Keräsimme maanantaina takaisin sisälle joitakin esineitä ja tukimme rajalta mökille poluksi muodostuneen reitin kevään ja kesän aikana leikatuilla oksilla.

Asialla on toinenkin puolensa. Lasten puoli. Ymmärrän täydellisesti, miksi lapset olivat ihastuneita löytämäänsä paratiisiin. Eivät he olleet rikkoneet mitään. Eivät edes varsinaisesti sotkeneet. Mitä nyt kaikki esineet oli tutkittu ja nostettu alas hyllyiltä jne. Sieviin nukkeihin ei ollut koskettu ilmeisesti ollenkaan. Vain astiat olivat kiinnostaneet. Kun kävin ensimmäisen kerran siivoamassa mökkiä, joissain lautasissa oli tuoretta vihreää heinää ja ruohoa.

Itse asiassa tapasin osan lapsista. Kaksi poikaa ja yhden tytön. En edes tiedä, oliko kovinkin moni muu lapsi käynyt paikalla, mutta se kyllä selvisi, että pyörällä ja traktorilla ajeli silläkin hetkellä toiset lapset. Hyvin innokkaasti. Näin vilauksen yhdestä pikku ajajasta lehvistön läpi.

Oli siis kolme pientä, alle kouluikäistä lasta, joille minun piti selittää moraalisia periaatteita toisen pihasta, toisen tavaroista, toisen leluista, toisen omasta. Onnistuinko? 
No, miten sen nyt ottaa.
Onnistuin kertomaan noista asioista yhtä ja toista, mutta huomasin, etteivät he oikein ymmärtäneet, mistä puhun. Sydämeni silti suli heidän edessään ja aloin kuunnella heitä tarkemmin. Itse asiassa, heti kun näin heidät, ihan heti, tajusin olevani pulassa. Lapset tulivat rajalta iloisesti kuiskien ja kompastellen silloin vielä matalassa oksakasassa. Uteliaisuus oli molemminpuolista. Minä katsoin heitä ja he minua ja aivan aluksi kysyin keitä he ovat ja miksi he tulivat ja tietävätkö he, että toisten pihaan ei saa luvatta mennä.

  Heidän puheestaan oli aluksi vaikea erottaa sanoja. Minun oli vaikea ymmärtää heidän puhettaan. Heidän oli vaikea ymmärtää minun puheeni abstraktia sisältöä.
Hymyilin heille ja he hymyilivät minulle. Mä 0õ Olimme samassa vihreässä siimeksessä mutta samalla eri maailmoissa.
Lapset kirmasivat lähellä olevaan vanhaan kaksipuoliseen puutarhakeinuun. He eivät tienneet, miten siihen saa vauhtia. Heidän päikkärissään ei kuulemma ollut sellaista keinua…

No, minä näytin. Epäröin, pitäisikö, mutta tuntui järjettömältä ja elämänvastaiselta olla näyttämättä.
Samalla, haastatellessani heitä, katsellessani heitä, yrittäessani saada selvää heidän yksittäisistä sanoistaan, kerroin, että talossa asuu vanha nainen ja vanha mies ja he ovat minun äitini ja isäni. He eivät jaksa usein tulla tänne asti pihaa, mutta he ovat surullisia jos täältä viedään pois tavaroita. Sellaista ei saa tehdä, se on väärin. Kahdet tumman ruskeat ja yhdet suuret siniset silmät ovat nauliutuneet kasvoihini. ”Ymmärrättekö”, kysyin. Nyökytystä ja myöntyvää muminaa. Mutta näin, että se oli osin liian kaukaista heidän ottaa vastaan. Sitten yksi heistä sanoi huolettomuuden ja apeuden sekoittavalla toteavuudella, että he olivat ajatelleet muuttaa sinne, mökkiin...

Olette kivoja lapsia mutta teidän pitää tuoda takaisin pyörä ja traktori (siinä vaiheessa vasta ne oli viety). Hiljaiset katseet. ”No niin lapset, nyt vierailu päättyy ja teidän täytyy lähteä omaan pihaanne ja omiin koteihinne ja muistakaa palauttaa pyörä ja traktori ja sen jälkeen älkää enää tulko tänne…”
(Sisimmässäni taistelin halusta juosta sisälle taloon hakemaan lapsille mehua ja pipareita ja manasin mielessäni vanhempiani, jotka eivät tajua maailman ympärillään muuttuneen ja itseäni, joka en pystynyt olemaan ankarampi…)

Lapset lähtivät. Vilkutimme toisillemme ja toivotin heille hauskaa kesän jatkoa. Parin minuutin kuluttua kuulin oksakasalta ähellystä ja puhallusta: pojat kantoivat kolmipyöräistä pihaan. Menin vastaan ja otin pyörän heiltä ja kehuin heitä tosi reippaiksi pojiksi. ”Ratte ei anna rattoria”. Vai niin, ei voi mitään. Jos saatte sen häneltä, tuokaa sitten. Joo.
Kerroin äidille lapsista, lasten kanssa puhutusta ja havainnoista, joita olin heistä tehnyt. Minulla oli mielessäni Jacqueline Wilsonin kirja Kahden kodin välillä.
Äiti oli valmis antamaan pyörälliset vekottimet lapsille, mutta lasten vanhempien tieten, sovitusti. Naapurusto on liian laaja tällaisen pikku toimenpiteen suorittamiseksi. Huono malli niille lapsille, jotka jäävät käsitykseen, ettei kyseessä ole ehkä kovin paha rike, kun mitään seuraamuksia ei tule. Muutaman vuoden kuluttua he hakevat pihasta jo isompia pyöriä? 
Eivät ehkä kuitenkaan ne lapset, joiden kanssa puhuin ja jotka kertaalleen pyörän palauttivat.
Toivottavasti eivät.

Juhannusviikolla
Adalmiina